Screenshot_2018-01-08-19-49-48-1_edited_

Taru Koski

Finnish

“ANTIANTI ANDAND

- Future is becoming, coming, cum, came, to be, rest, the rest (...are always more alive)”

I am inspired by a dramaturgical practice created by performance artists Andrea Bozic ja Julia Willms, called “Undoing What We Know - Dramaturgy as Cosmology-in-the-Making” [1]. The practice suggests a special kind of perception that lingers in between things. I seek to perceive space and relations as primary “things that are not things”, instead of concentrating only on materialities and objects. I look for ways to perceive and tap into webs of dynamic interactions instead of individual passions and emotions. I am inspired by fluid and constantly shifting identities and moments where one is giving up and giving in, in order to become something else and other. This often involves a process of melting of some sort. I am interested in working through storytelling, conversations, sound, singing and movement. 

My artistic research is inspired by great storytellers, traditional psychological narratives and ways of telling a story, Haraway-inspired sci-fi/string figure narratives, spatial arrangements and mental assemblages that allow multilayered stratums, intensities, streams and motion, appear. I’m also willing to learn how to maneuver and move within a performance and in life in a more respons-able, need-perceiving manner.

In recent years I have been working with these themes through two different performative exercises or practices:

 

1) I collect stories where people describe moments when they have found themselves to be in the middle of some transformative process and I try to think of ways to translate  those special space-times into something material.

2) For the past few years I have been working with a singing/voicing practice that is inspired amongst other things by shamanic, healing voice work. I am very intrigued by the materiality and expressive possibilities of human voice in audio recording and live performance form.

As we are experiencing some major shifts in our cultural ways of being during these strange times, in my personal life, I can feel my relationship to dance shifting and melting into something other and I am very curious and a bit scared to find out what this transformation is molding my life into. Inadequacy, melancholy and effort related to my professional identity and movement are slowly melting into ponds of ease. Dance is not something you control, but rather, something you trust. At the moment I still imagine working also with movement within this project, but maybe in a more melted manner than what I am used to doing. 

I have described the meaning-relations of my artistic processes and more widely the possibilities sketched out by our collective platform, Toisinajattelijat, in a following manner:

 ”I am interested in working somewhere in-between. Inbetween art academies and production houses, inside of cracks and outside of walls, in the living in-betweenness that as a space is exactly what can be found at the very core of new materialist thought and practice. I wonder what a very slight shift in the way people perceive the social reality could do for individual artists' possibilities to create and work. Shifting our eyes slightly away from the seemingly robust power structures to motions and qualities in-between of things, the cultural dynamics that we affirm and create every day, might enable us to imagine and rearrange things in a manner that is not only critical. Inspired by Karen Barads and Bruno Latours statements saying “critique has run out of steam”, I seek to find ways to work and think intelligently mainly in  a non-critical, affirmative manner.” ​

Taru Meri Koski (1984) is a dance artist based in Helsinki. Education: Master in theater practice (2018, ArtEZ), Bachelor in practical philosophy (2017, HY), Bachelor in dance pedagogy (2011, OAMK). Taru works as a performer, maker, dramaturgical aid, dance teacher and writer.

sama suomeksi

“ANTIANTI ANDAND -

- Future is becoming, coming, cum, came, to be, rest, the rest (...are always more alive)”

Taiteellisen praktiikkani lähtökohtana on esitystaiteilijoiden Andrea Bozic ja Julia Willms kirjoitus “Undoing What We Know - Dramaturgy as Cosmology-in-the-Making” [1], joka ehdottaa erityistä välisyyksien ja välisyyksissä viipyilevän havaitsemisen praktiikkaa. Pyrin havaitsemaan ihmisten ja asioiden sijaan tilaa ja energeettisiä vuorovaikutussuhteita. Vaikutun ja viipyilen pohdinnoissani ihmiselämän liukuvien ja vaihtuvien identiteettien välisyyksissä, hetkissä, joissa tullaan joksikin tai luovutaan jostakin tai ei olla vielä aivan varmoja siitä mitä on tulossa olemassaolevaksi. Pohdin, mitä on esiintyjyys, kun keskiössä on vuorovaikutteinen elävä suhde aikaan ja tilaan asioiden tai esiintyjän ja yleisön välisyydessä. Työskentelen tarinoiden, keskustelun, äänen, laulun sekä liikkeen kautta.

Taiteellinen tutkimukseni on inspiroitunut taitavasta tarinankerronnasta: perinteisistä psykologisista juonenkäänteistä, harawaylaisesta sci-fistä/uusia sidoksia ja hahmoja luovasta kudoksellisuudesta, tässä ja nyt tapahtuvista tilallisista asetelmista, sekä erilaisista mentaalisista kokoelmista, jotka mahdollistavat monitasoisten virtojen, intensiteettien, kerrostumien ja aaltojen ilmenemisen. Olen myös halukas oppimaan toimimaan esityksessä ja elämässä vastuullisemmin, maailman tarpeita herkemmin ja sensitiivisemmin kuuntelevalla tavalla. 

 

Taiteellisen tutkimukseni tiedollinen kehys pohjaa uusmaterialistisen ajattelun kulttuurisesti käänteentekevälle tavalle yrittää ymmärtää maailmaa ensisijaisesti vuorovaikutuksen, välisyyksien ja asioiden välisen elävän liikkeen kautta, identiteettien ja valtarakenteiden ensisijaisuuden sijaan. Taiteellinen työskentelyni on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja vuoropuhelussa filosofisen toimijuuden ja sitä täydentävän potiluuden (agency/patiency) kysymysten kanssa.

 

Tähän mennessä olen työskennellyt taiteellisesti aiheen parissa kahden erilaisen esityspraktiikan kautta:

 

1. Kerään tarinoita, joissa ihmiset kuvaavat hetkiä, jolloin he ovat olleet “välitilassa” ja pohdin heidän kanssaan, millä tavoin näitä hetkiä olisi mahdollista uudelleen elää tai jakaa niin, että keskiössä on hetken tilallisuuden materiaaliseksi tekeminen. (Prekaarit praktiikat kollektiivin esitysiltamassa, syksyllä 2019)

 

2.Olen muutaman vuoden ajan työskennellyt hoitavan shamanistisen laulupraktiikan parissa. Olen kiinnostunut äänen ja melodisen laulun materiaalisuudesta ja ihmisääneen liittyvästä sanattomasta dramaturgiasta, sekä äänestä kohtaamisena ja kurottautumisena kohti.

 

Suurten yhteisten kulttuuristen ja ekologisten laattojen liikahtelujen tavoin koen omassa elämässäni, että henkilökohtainen suhteeni tanssiin liikahtelee ja sulaa tällä hetkellä joksikin muuksi ja olen utelias ja hieman peloissani tämän muutoksen edessä. Riittämättömyys, melankolia ja yrittäminen jotka ovat pitkään liittyneet omaan ammatilliseen identiteettiini ja liikkeeseeni tuntuvat sulavan hitaasti helpottuneiksi lammikoiksi. Tanssia ei voi omistaa eikä kontrolloida. Tanssijuus edellyttää ennen kaikkea luottamusta. Tällä hetkellä kuvittelen vielä työskenteleväni projektissa myös liikkeen kanssa, mutta luultavasti joksikin toiseksi sulaneella tavalla.

Olen kuvannut taiteellisen prosessini sekä laajemmin Toisinajattelijat työryhmän maailmallisia merkityssuhteita seuraavalla tavalla:

 

 “Olen kiinnostunut väleissä työskentelemisestä. Taideakatemioiden ja tuotantotalojen välisyyksissä, raoissa ja seinien ulkopuolella (ja välillä toki myös sisäpinnoilla :D ) olevista tiloista ja dynamiikoista. Pohdin, voisiko aivan pieni havainnon tavan liikahtaminen suhteessa sosiaaliseen todellisuuteen mahdollistaa myös esitystaiteilijuudelle ammattina uusia mahdollisuuksia työskennellä ja luoda. Mitä tapahtuisi, jos ajateltaisiinkin ensisijaisesti välisyyksiä, elävää liikettä asioiden välissä, sitä, mitä tarkoittaa toimiva vuorovaikutus, ja vasta toissijaisesti esimerkiksi sitä, missä asioissa valta asuu milläkin hetkellä. Karen Baradin, Bruno Latourin ja Donna Harawayn ajattelusta inspiroituneena koen, että kriittinen ajattelu on tullut monessa mielessä tiensä päähän. Maailma on aivan liian kompleksinen, jotta voisimme suhtautua siihen kriittisesti. Olen halukas oppimaan pois kriittisen ajattelun ja kilpailun perinteistä ja löytämään tilalle tapoja työskennellä ja ajatella terävästi ja älykkäästi, ei-kriittisellä tavalla” 

 

Taru Meri Koski (1984) on helsinkiläinen tanssitaiteilija. Taru on valmistunut teatteripraktiikan maisteriksi (2018,ArtEZ), käytännöllisen filosofian kandiksi (2017,HY) ja tanssipedagogiksi (2011,OAMK). Taru työskentelee esiintyjänä, koreografin assistenttina, tanssinopettajana ja kirjoittajana Helsingissä. 

[1] Georgelou K., Protopapa E., Theodoridou D., (2016) “The Practice of Dramaturgy -

Working on Actions in Performance” p. 228-235