KIELEN PAINO

Nuoren Voiman Nykyaika 2-keskustelussa pohdittiin kielen, taiteen ja oikeuden välistä suhdetta. Kieli on valtaa. Taiteen näkövinkkelistä kieli valtapelinä on aina näyttäytynyt jopa hieman pelottavana, väistämättä hierarkioita luovana valtarakennelmana. Kielen hallitseminen on menestyksen edellytys. Kielen perusteella hyvä ja huono määrittyvät ja resurssit jakautuvat. Kielen asema tuntuu leijuvan jonkinlaisena varjona taiteen yläpuolella.

Keskustelussa merkille pantavaa oli, että nimenomaan keskustelun taiteilijaosallistuja, Kaino Wennerstrand kuvaili taidetta alustuksessaan “hattaraksi” ja “yhteiskunnallisesti tarpeettomaksi”. Wennerstrandin mukaan taiteilijan vapaus tarkoittaa käytännössä sitä, että taiteilija saa tehdä mitä tahansa, mutta samalla sillä, mitä taiteilija tekee, ei ole mitään väliä. En ole Wennerstrandin kanssa samaa mieltä, ja taiteilijoiden onneksi myös keskustelun muut osanottajat toivat puheenvuoroissaan hienosti esiin taiteen merkityksiä, vaikuttavuutta ja itseisarvoa määrittäviä näkemyksiään. Tunnistan kuitenkin hyvin selkeästi, että tällainen taiteilijoiden itsensä omaan työhön kohdistuva arvostuksen puute, on suuri syy sille, miksi taidetta ei yhteiskunnassamme arvosteta työnä. Taiteilijat ovat omituisessa välisyydessä, jossa toisaalta tuntuu tärkeältä ottaa haltuun kielellisiä valtarakenteita ja toisaalta tuntuu tärkeältä asettua kielellistämisen peittoavaa valtaa vastaan. Kieli näyttäytyy usein jopa taiteellisen vastakohtana ja usein kuulee puhuttavan myös kielellisyyden ja akateemisuuden vallasta vapautumisen halusta. Myös Wennerstand kuvailee keskustelussa ei-akateemisen taiteen tavoittavan usein jotain jollain tapaa aidommin taiteellista.

Paradoksaalisesti kyse on siis joka tapauksessa kielestä. Mikäli taide ei ota kielellisyyttä haltuun, se näyttäytyy Wennerstrandin esimerkin mukaisesti itsemääritelmällisesti tarpeettomana. Mikäli taiteen kieli akatemisoituu ja politisoituu liikaa, taidekeskusteluista tulee korkeakoulutettujen sisäpiirikeskusteluja. Mikäli ainoastaan pinnalla olevien nykydiskurssien kielellinen tai kielellis-esteettinen hallinta mahdollistaa taiteellisen ammattimaisen työskentelyn, taide menettää jotain itseisarvoisen tärkeää.

Taiteilijayhteisöijen välillä jopa itsetuhoinen suhtautuminen kieleen näyttäytyy tällä hetkellä Wennerstandin toteamusten kaltaisten tuumailujen lisäksi myös akateemisen taiteellisen tutkimuksen hiljaisuutena: Taiteiljayhteisöt itse eivät koe taiteellista tutkimusta aina kovinkaan merkitykselliseksi ja toisaalta taiteellinen tutkimus ei ole vielä löytänyt kovin kirkkaita väyliä työnsä tulosten laajempaan yhteiskunnalliseen avaamiseen, taiteellisen työn, taiteellisen kokemuksen ja taiteellisen havainnon merkitysten laajempaan jaetuksi tekemiseen.

Olisi toki inspiroivaa ajatella, että vielä meidän elinaikanamme voisimme niin halutessamme kaikki muuttaa nimemme Princen tavoin symboleiksi tai äänimatoiksi, ja hypätä johonkin kokonaan kielen ylittävään, intuitiiviseen ja kokemukselliseen tietoon hukkaamatta kykyämme olla yhteydessä toisiimme. Tällä hetkellä ihminen, myös taiteileva ihminen, kuitenkin on vielä välttämättä kielen läpäisemä olento. Kielen poliittisuuteen on otettava jonkinlainen suhde, ja destruktiivisuus ei ainakaan ainoana strategiana näyttäydy mielestäni kovin voimaannuttavana.

Mikä siis olisi sellainen taiteelliselle sopiva suhde kieleen?...ajatuksia...

Mitä jos taiteellinen voisi jossain määrin myös haastaa kielen poliittisuutta?

Mitä jos taiteellisen suhde kieleen olisikin aidosti luovaa?

Mitä jos taiteellisessa kielellisyydessä olisikin kyse taiteellisen havainnon ja taiteellisen kokemuksen jaetusta mahdollistamisesta?

Mitäs jos taiteellinen kieli olisikin ensisijaisesti performatiivista ja vasta toissijaisesti kriittistä tai poliittista?

Mitä jos taiteellisen haltuunottama kieli ei ensisijaisesti määrittele tai konseptualisoi taidetta, vaan rakentaa tilaa kielen ylittävälle?